"Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä"

"Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä", lauletaan tunnetussa laulussa. Suru puristaa sydäntä ja sumentaa ajatukset. Miten elämä enää voi jatkua. Katson taivaalle ja näen siellä yhden kirkkaamman tähden kuin mikään muu tähti, "tuo se on, tuolla minun rakkaani on tähtenä taivaalla".

Surutyö on psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin luoma sana. Surutyö tarkoittaa toisaalta sitä työtä, mitä sureva ihminen joutuu tekemään käsitellessään menetystä, mutta myös sitä työtä, mitä suru tekee ihmisessä menetyksen jälkeen. Surulla on voimaa.

Jokainen ihminen on jo ennen läheisen ihmisen kuolemaakin joutunut luopumaan jostakin: ehkä jäänyt lapsettomaksi, irtisanottu työstä, luopunut vanhetessaan osasta terveyttä tai seurannut, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Kaikkien näiden asioiden kanssa on jo tehty luopumistyötä, joka on varsin lähellä surutyötä.

On sanottu, että surun ainoa hoito on sureminen. Sureminen kuluttaa ja vaatii voimia, se on raskasta työtä. Suremisen tavoitteena on menetyksen kohtaaminen ja siihen sopeutuminen. Se tapahtuu monin eri tavoin, työstämällä kuollutta kohtaan tunnettuja ajatuksia, menetystapahtumaa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta ihmistä. Kiintymyssuhde vainajaan ei katkea, mutta se muuttuu muistosuhteeksi, sisäiseksi aarteeksi.

Suremisen avulla ihminen voi palauttaa toimintakykynsä, säilyä terveenä ja kasvaa viisaaksi. Monet haluavat jakaa suruaan ja tuntemuksiaan puhumalla. Surureaktiot voivat olla sekä käyttäytymisreaktioita (esim. tulen sytyttäminen, vierailu kotiseudulla, halkojen hakkaaminen jne.), psykologisia reaktioita (esim. tuska, viha, ahdistus), sosiaalisia reaktioita (esim. vetäytyminen, kyyneleisyys, aloitekyvyn puute) ja fyysisiä reaktioita (esim. rintakipu, vilu, univaikeudet). Monenlaiset reaktiot ovat surussa normaaleja. Tunteistaan voi oppia. Elämä on kokonaisuus, johon kuuluu myös kärsimys. Kuten tutussa virressä sanotaan: "Kiitos sulle taisteluista, rististäkin Jumalain, kiitos että aina muistat, autat mua tuskissain." Jumala on läsnä myös silloin, kun elämässä myrskyää.

Ensimmäinen vuosi on raskas monelle surevalle. Olo tuntuu ontolta ja tyhjältä. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Murheen pilvet peittävät ja sävyttävät kaikkea elämää. Kuolema on mullistanut kaiken eikä sitä voi paeta. Arki ja juhlat on nyt kohdattava yksin. Pyhäinpäivä, joulu, pääsiäinen, juhannus ja pitkät viikonloput ovat raskaita. Yksinäisyys ja kaipaus saattavat korostua, vaikka oltaisiin lasten ja ystävien seurassa.

Laulan kauneimpia joululauluja nykyisessä kotikirkossani. Pappi sanoo, että seuraavaksi laulamme Sakari Topeliuksen Varpunen jouluaamuna laulun. Kanttori aloittaa soittamisen ja kyyneleet valuvat silmistäni.

Varpunen jouluaamuna
Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvi pakkasessa.
En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Niin kaunis ja niin surullinen. Sakari Topeliuksen poika kuoli runon kirjoittamista edeltäneen vuoden keväänä. Muistot kuolleesta rakkaasta kulkevat matkassa ja herättävät kaipauksen. Jonakin päivänä voi sanoa ehkä itselleen muistojaan ajatellessa: Nyt ei ole enää suru päällimmäisenä, nyt on ikävä. Suru muuttaa muotoaan.

Kristinuskossa kuolemaa ajatellaan asiana, joka on Jumalan kädessä. Jumala antaa ihmiselle elämän ja kun aika täällä täyttyy, Jumala myös sen elämän vastaanottaa. Ihminen on Jumalan edessä sekä kuolevainen että kuolematon. Hän kyllä kuolee, mutta kristilliselle uskolle kuolemasta avautuu kerran jotain uutta, mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole osannut sydämessään aavistaa. Ihmisen sanat ja ajatukset eivät kykene Raamatunkaan mukaan täysin kuvaamaan tai käsittämään sitä, mitä tämän elämän jälkeen on tulossa.

Viimeinen sana on Jumalan rakkaudella. Niinpä ajallisen elämän päättymistä usein verrataan kotiinpaluuseen, ikuiseen kesään, paikkaan, jossa kaikki matkan vaivat päättyvät. Surutyö kestää oman aikansa. Aika hoitaa haavat parhaiten. Jumala haluaa meidän pyyhkivän kyyneleemme, siirtyvän eteenpäin ja olevan lohduttavia toisille sureville. Suru ei enää kahlitse meitä eikä estä elämästä, vaikka se aina silloin tällöin palaakin mieleemme.

Raija Autio, diakoniatyöntekijä Iisalmen seurakunta