Vielä tämä ”ylämäki”

Talvella kirjoittelin viimeisestä vuosikerrasta rippikoulussa. Kesän rippikoulut olivat kohdallani aika tavanomaisia. Sääkin suosi verrattuna toisiin, jotka joutuivat viettämään sateisen viikon Iisaaressa.

Kesän lopulle ajoittuneen loman jälkeen alkoikin sitten tämä viimeinen ”ylämäki” kesästä kohti joulua. Rippikoulupapin kohdalle on tullut merkittävä helpotus, kun rinnalle on tullut nuorisotyönohjaaja, jonka kanssa on saanut yhdessä pähkäillä rippikoulujakoja ja muita rippikouluihin liittyviä käytännön järjestelyjä. Tämä varmaan huomattavasti helpottaa vahdinvaihtoa ensivuoden puolella. On saanut järjestellä asioita vain jäljessä tuleville. Alkaa jo tuntua jonkinlaista väljyyttä valjaissa.

Kieltämättä mielessä on pari vuosilukua, jotka muistuttavat kuluneesta. Keväällä pysähdyin matkalla Jordanin tuolla puolen Nebo-vuorella. Sieltä katsoin yli Jordanin ja mietin: Tänne se Mooses jäi neljänkymmenen vuoden matkanteon jälkeen ja totesi toisten jatkavan matkaa. Mielessä soi Katri Kososen laulu ”Kaunein maa”.

Mies Nebo-vuoren huipulta hän näkee kauniin maan.

Tuon pitkän matkan määränpään - ei sinne mennä saa.

On siunannut hän kansansa, sen kauan katsoo kulkua

On tehtävänsä täyttänyt. Sen antoi Herra Jumala

Syksyisen sunnuntain evankeliumi kertoi Betesdan lammikon tapahtumista. Tuo kertomus palautti mieleeni Cocagnakin laulun ”Ei Jumala jouten jää”. Parantunut laulaa siinä:

”Kolmekymmentäkahdeksan vuotta,

minä makasin paareilla suotta,

mutta Jeesus ratkaisi nyt,

että leponi on päättynyt.

Ei koskaan jouten Jumala jää.

Hänen työnsä ei pyhisin lakkaa,

vaan aina auttamaan ennättää.

Hän tänäänkin voimaansa antaa.”

Kun papiksivihkisestäni tulee 38 vuotta tammikuulla, olen jo viettämässä sitä jälkimmäistä lomaani. (Siitä tuntuu työnantajani nipistävän pari päivää arvellen varmaan, etten kuitenkaan viimeistä vuotta täydellä teholla ja laadulla palvele).Kuinkahan paljon siitä on ollut Betesdan miehen tavoin suotta. Ei sitä tarvitse minun tietää. Kuitenkaan Jumala ei jouten jää minunkaan jälkeeni. Me olemme väistyvä voimavara, jolle on uskottu tehtävä määräajaksi. On vain luotettava, että jälkeen tulevat vievät perinnön rikkaana ja tuoreena tuleville polville. Nykyään se varmaan kuuluisa sanoa: voimaannuttavana.

Lauri Mattila, viimeistä syksyä Iisalmen kappalaisen valjaissa

Kokemuksia Tuomasmessusta

”Siipemme katkee , ehtyy pieni elämä. Toivonsa hukkaa lapsi nälkäinen, ellemme murra yhteisestä leivästä vain toinen toisiamme siunaten.”  lauloin Tuomaskuoro ja minä mukana.  Koko päivän punaisena lankana omassa mielessäni oli ollut, että yksin ei kukaan selviä, eikä tarvitsekaan.

Työpaikoilla, kouluissa, kaveri- ja harrastusporukoissa vaihdamme ajatuksia, kerromme huolistamme ja iloistamme. Ihmiselle tuo jakaminen on tärkeää.  Jos minulla ei olisikaan yhtäkkiä ketään, kenen kanssa jakaisin arkisia asioitani, ilojani ja murheitani, olisin hukassa.

Silti välillä kaipaan myös yhteiseen ehtoollispöytään, yhdessä rukoilemaan, laulamaan ja tuomaan kiitosta elämästä, läheisistä, iloista ja jopa suruistakin.  Huomaan, etten myöskään ole yksin näiden asioideni kanssa.

Toivoisin, että Tuomasmessu ei jäisi Iisalmessa vain kokeilun asteelle, vaan sen toiminta saisi jatkua ja sinä ja minä voisimme löytää sieltä paikkamme.  ”Olkaamme samaa puolta veli veljelle, ja kulkekaamme yli rajojen. Olkaamme yhtä, luottakaamme Luojaamme vain toinen toisiamme siunaten.”

Kiitos teille kaikille, jotka olitte olleet suunnittelemassa ja valmistelemassa tätä messua.

Jos haluat, voit jättää omat kommenttisi Tuomasmessusta tämän blogikirjoituksen jatkoksi anonyyminä.

Erja Vaarala-Saarenpää
tiedottaja