AHNEUS - HELPPO PALA PURTAVAKSI

KUA:n kamppanja Nälkä - paha pala purtavaksi? kirvoitti minut vastakohtaisuuksien pohdintaan.

Olen viimeisten kuukausien aikana törmännyt ikäviin asioihin. Tuntuu, ettei meidän maailmassamme, täällä Suomen lintukodossa, enää osata arvostaa oikeita asioita. Nyt joku heti huudahtaa, että mikä lintukoto tämä muka on? Meillä on asiat huonosti, lama uhkaa ja peruspalvelut tökkivät; on työttömyyttä ja taloudellista ahdinkoa. Kai minä sen tiedän!

Ikävä asia, johon olen törmännyt, on ihmisen välinpitämättömyys. Läheisen kuollessa asiat saavat uudet mittasuhteet. Näin luulisi. Sitä joutuu miettimään, mikä on tärkeää. Muistot, niin hyvät kuin huonotkin, ottavat tilaa ja pakottavat meidät miettimään omaa suhdettamme kuolleeseen ja kenties vielä eläviinkin läheisiin. Mutta entäs, jos ei uskalla kohdata näitä tunteita? Ihminen keskittyy siihen mihin voi tarttua, kuten perintöön. Saiko joku muu enemmän kuin minä? Montako senttiä vainaja jätti? Miten pidetään hautajaiset mahdollisimman halvalla, että meille jää enemmän jaettavaa?  Voisiko hautakivessä säästää? Tai entäpä, jos vainaja rukka olikin varaton, vailla omaisia, jospa minusta tuleekin lähiomainen, joka joutuu järjestelemään, hautaamaan ja huolehtimaan. Jospa minä joudunkin maksamaan, kun muita ei ole! Yhteiskuntahan kyllä huolehtii vainajan mullan alle, mutta entäs ne loppuselvittelyt? Vaikka ei menisikään rahaa, niin aikaa kuitenkin. Valitettavasti törmään tällaisiin asenteisiin yhä useammin. Edes kuolema ei saa oravanpyörää pysähtymään, edes kuolema ei ravistele meitä ymmärtämään, että on asioita, joita ei voi tehdä kahta kertaa. Asiat voi tehdä vain kerran ja silloin ne on tehtävä oikein.

En suinkaan tarkoita, että mitä hienommat hautajaiset ulkoisesti, sitä parempi. Me tuhlaamme jo aivan liikaa. Asennetta minä tarkoitan. Täällä meillä on vara ahneuteen, taloudelliseen ahneuteen kuten myös tunteiden ahneuteen. Kaikki pitää tuntua kivalta.

Maailmassamme joka kuudes ihminen kärsii äärimmäisestä nälästä ja köyhyydestä. Nälänhädässä olevat ihmiset ovat kuoleman vaarassa. Meillä on varaa ahneuteen, onko meillä kykyä jakamiseen?


Anne Pulkka
Johtava diakoniaviranhaltija

Syyskuulumisia nuorisotyöstä

Pitkä ja kuuma kesä on takana päin. Akut ovat toivottavasti ladattu talvea varten. Syksy on aina kesästä luopumista. Joskus sitä ajattelin syksyä synkkänä ja masentavana ajanjaksona, mutta en välttämättä enään. Näen sen paremminkin mahdollisuutena. Mahdollisuutena kehittää itseäni, mahdollisuutena tutustua uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin.

Nuorisotyössä syksy on aika työntäyteistä aikaa. Talvitoiminta pitää saada pyörimään, etsitään kerhonohjaajia, säädetään kalentereja, mietitään jo tulevaa kesää ja rippikoulua. Normaaliin viikkotoimintaan kuuluu avoimet ovet ja nuortenillan Kellarilla, joitakin aamunavauksia,sähköpostikirjeenvaihtoa nuorten kanssa jne.

Isoskoulutus on alkanut ja mukana on 60 uutta innokasta nuorta oppimassa Raaamatusta, kristinuskosta, ryhmänhallinnasta ja itsestään jotain uutta. On hienoa, kun saa olla näköalapaikalla katsomassa sitä kehitystä, mikä nuoressa tapahtuu isoskoulutuksen aikana. Arasta ja hiljaisesta nuoresta puhkeaa päällisin puolin rohkea ryhmäänsä ohjaava nuori, iltaohjelmien kuningas.

Hiippakunnan nuorisotapahtuma, Pyhän eessä on mahtava mahdollisuus nuorille huomata, että samallalailla ajattelevia kristittyjänuoria on myös muualla. Mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toisten kanssa. Ohjelman järjestäjät ovat panostaneet ohjelmaan ja varmaan jokaiselle löytyy jotain mielenkiintoista ohjelmaa päivän aikaan. 

Oulu-gospel pyhäinpäivän aikana on rautaisannos suomalaista gosel-musiikkia pyhäinmerkeissä. Yhteiset konsertit, ruokailuhetket kaupungilla ja hiljentymiset iltakirkoissa ovat mitä parhainta nuorten kohtaamista.  

Syksyyni kuuluu myös perheretki Helsinkiin koulujen syysloman aikana. Bussilastillinen erikokoisia ja ikäisiä perheitä lähtee yhteiselle matkalle Helsinkiin. On hienoa saada tavata  myös vanhempia, joiden lasten ja nuorten kanssa on jo tehnyt töitä. On hienoa saada myös näitä aikuiskontakteja.

Eikö syksy olekin mahtavaa aikaa?

--

Kari Surma-aho

nuorisotyönohjaaja

Iisalmen seurakunta

Välähdyksiä lapsiperheen arjesta ja ajatuksista

Tämä viikon mittainen blogikirjoitus kertoo tavallisen töissä käyvän äidin ajatuksia arjesta sekä pienen tytön mietteitä tästä koko maailmasta.

Maanantai klo 16:55
Viikko alkoi kauniissa maanantaisäässä. Työpäivä meni nopeasti ja pian huomasi kellon olevan lasten päiväkodista hakemisen aika. Kuulumisten vaihto hoitopaikalla, kotiin ajelu, ruokaa ensin lapsille ja sitten vasta itselle. Mies tulisi kotiin vasta myöhemmällä. Maanantai olisi jo perinteeksi muodostunut jumppapäivä. No, katsotaan jaksanko. Tänään kaikki äänet kuulostavat jostain syystä harvinaisen koville. Muumit kajahtavat korvaa vähän liian suurella desipelillä. Yleensä talon äänet rauhoittuvat vasta esikoisen mentyä nukkumaan. Tulee tunne, että tekisi mieli hiljentyä hetkeksi. Keittiössä askarteleva neiti häärii innostuneena askartelutarvikkeiden kanssa. Kysyn häneltä mitä hiljentyminen hänen mielestään tarkoittaa. Vastaus tulee kuin totena: ”No sitä, että jos minä menen mörön suuhun, niin siellä on aika hiljaista”. Naurahdan. Lapsen silmin kaikki näyttää erilaiselle. Pitäisikö meidän aikuisten joskus vähän useammin ajatella asioita lasten tavoin? Vähemmän vakavasti. Jäin miettimään asiaa, ja pyydän lupaa liittyä askartelukerhoon pienimmän neitimme kanssa. Ajatukset jäävät hetkeksi narikkaan.

Tiistai klo 17:10
Esikoinen pohti päivällispöydässä, että milloinkahan ukki tulee käymään. Muistutin tytärtäni, että ukki oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Kerroin, että ukki oli mennyt taivaaseen ja hänellä oli siellä hyvä olla. Tyttö ihmetteli, että miksi taivaaseen voi mennä muttei tulla takaisin? Ryhdyin selittämään tätä hänelle, mutta sotkeuduin omiin sanoihini. Aihe oli selvästikin vaikea selittää. Niin, ehkä pienen lapsen on vaikea käsittää taivas ja ajatus sinne ”menemisestä”. Tuntui, että kuolemasta ja siitä, että kaikki me joskus täältä lähdetään ei ollut vaikea kertoa, mutta Jumalasta ja taivaasta ehkä enemmänkin. Keskustelumme päättyi siihen, kun tytär katseli ukin kuvaa ja sanoi: ”Minulla on ukki ikävä sinua”. Yhdyin hänen sanoihinsa, ja samalla huokasin helpotuksesta, että hän ei kysellyt enempää taivaaseen menosta. Päätin ottaa asiasta selvää seuraavaa kertaa varten.

Keskiviikko klo 16:45
Tänään tuntui, ettei aika riitä oikein mihinkään. Työpäivä tuli ja meni. Paljon asiaa, paljon muistettavaa. Ajatukset nollaantui töistä, kun käytin tytärtä lääkärissä. Ajatukset palautuivat takaisin lapsiin ja perheeseen. Illalla olisi vielä seuratoiminnan kokous. Se on kerran vuodessa, mutta tänään se tuntuu ylivoimaiselle. Tekisi mieli olla kotona lasten kanssa. Kysyin illalla esikoiselta, että mistä kiittäisimme Taivaan Isää tämän illan iltarukouksessa? Hän vastasi, että rukoillaan pikkusiskon luomen puolesta. Vastasin, että ”Kauniisti ajateltu”. Ja niin rukoilimme. Mieheni, minä ja toinen tyttäremme. Tuo hetki oli herkkä. Vajaa neljävuotias tyttäremme oli selvästikin kuullut keskustelumme nuoremman tyttäremme luomen hoidosta, ja siitä, että se hieman huolestutti meitä. Tuntui hyvälle ristiä kädet päivän päätteeksi.  

Torstai klo 21:45
Tänään tuntui taas olevan kiire joka paikkaan. Aamulla töihin ja töistä päiväkotiin hakemaan tyttöjä. Illalla väänsin vielä ruokaa lasten mentyä nukkumaan. Näin päivän päätteeksi herää kysymys: minne minulla oli kiire koko päivän? Ja ehkä vähän eilenkin. Jäin miettimään, että oliko kaikki kiire ihan aiheellista vai teemmekö itse kiireen? Asiaa hetken pohdittuani päädyin siihen, että kiire on yleensä itse aiheutettua. Kun mietin asiaa laajemmin, niin huomasin, että lapsilla ei yleensä ole kiire minnekään. Ainakaan meidän lapsilla J Kiire heille tulee meidän aikuisten kautta. Onko tässä yksi syy, että lapset yleensä huomioivat pienet asiat? Ne pienet ja tärkeät, jotka usein aikuisilta jäävät huomaamatta. Se kaunis syksyn lehti postilaatikon edessä tai se upea auringon lasku illalla. Pohdintaani ei taida olla oikeaa vastausta, mutta päätin alkaa tarkastelemaan omaa kiireyttäni. Onko se vältettävissä, jos asiaa oikein tarkastelen?

Perjantai klo 20:15
Viikko takana ja muutama vapaapäivä edessä. Alkuperäinen ajatus oli lähteä tänä viikonloppuna maakuntamatkailemaan, mutta suunnitelmat muuttuivat. Hyvä niin. Työteliään viikon jälkeen kiireetön koti-ilta perheen kanssa tuntui hyvälle.

Lauantai klo 9:19
Viikonloppuaamut on parhaita. Ei kiire minnekään, aamiainen yöpaitasillaan ja lapset iloisia kotona olemisesta. Hoitoon meneminen kun on myös pienelle kuin työpäivä. Tänään päätimme tehdä jotain hyvää ruokaa. Jotain, mihin saisi käyttää aikaa ja tehdä sitä yhdessä. Lupsin myös heti aamusta esikoiselle, että voisimme myös leipoa tänään. Näillä aamuilla ja hetkillä jaksaa uurastaa raskaatkin päivät.

Sunnuntai klo 19:00
Tänään vanhempi tyttäremme kävi ensimmäistä kertaa pyhäkoulussa. Tiedossa oli ns. askartelupyhis, jota odotettiin jo innolla. Neiti kertoikin, että häntä hieman jännitti tuo outo koulu. Pyhäkoulun opettaja oli tuttu, ja asiat tuntuivat painuvan pienen mieleen loogisesti. Asioita puhuttiin siten, että lapsi ymmärsi ne helposti. Nuo raamatun kertomukset olivat hyvää kertausta myös äidille, joka osallistui myös pyhäkouluhetkeen. Tuolla pienellä lastenjakkaralla istuessa mieleeni palautui omat pyhäkoulumuistot. Ne tuntuivat vieläkin ihanille ja ehkä tosiaan myös vähän jännittäville. Tuntui arvokkaalle antaa lapselle mahdollisuus vastaaviin muistoihin. 

Hanna Lehtonen