Tehkää muille niin kuin toivotte itsellenne tehtävän

Tämän päivän uutisissa kirjoitettiin siitä kuinka väkivalta, rasismi, vihapuheet, nimittely ja monen muunlainen kiusaaminen vähänkään eri ihonvärisiin ihmisiin on nostanut päätä myös täällä Iisalmessa. Olemme saaneet seurata valitettavasti samankaltaisia uutisia jo jonkin aikaa tiedotusvälineistä eri puolilta maatamme, mutta se kalahtaa usein vasta sitten kun ilmiöt tulevat lähelle omaa arkea.

Tapahtumat herättävät heti joukon kysymyksiä, mutta päällimmäiseksi kuitenkin jää yksi ainut sana MIKSI? Syitä voidaan pähkäillä ja arvuutella monista eri lähtökohdista, mutta aina jää kuitenkin se MIKSI? Joka tapauksessa en voi ymmärtää miksi ihonväri tai jokin muu ominaisuus ihmisessä tekisi toisesta ihmisestä arvottomamman. Olemmehan jokainen erilaisia ja ainutkertaisia ihmisiä, jollaista ei toista löydy maailmasta. Olemme samalla tavalla erilaisia ja samanlaisessa asemassa, olemme toistemme silmissä erilaisia.

Millä oikeudella voisin kieltää toista ihmistä kulkemasta samaa katua, osallistumasta messuun, menemästä kapakkaan tai yleensäkään olemaan siellä missä muutkin ihmiset. Toisen ihmisen kunnioittaminen samalla tavalla kuin itsenikin tulisi olla arkisia tekoja. Mietin miten minä haluaisin, että minua kohdeltaisiin kotona, työpaikalla, harrastuksissa, kadulla, koulussa missä vain liikun. Kukaan meistä ei halua pelätä, että meille huudellaan kadulla, uhkaillaan tai meidän koskemattomuutta loukataan.  On syytä miettiä, miten olen ihminen toiselle ihmiselle!

Erja Vaarala-Saarenpää

Kirkastusvuori kokemuksia

Istuinpa tässä päivänä kesäisenä mökin avoimella kuistilla. Annoin aistieni levätä, oli rauhallista, vesi väreile lämpimänä ja kutsuvana taempana ja linnut lentelivät pihan poikki. Yhtäkkiä lensi pääskynen eteeni  ja istahti televisioantennin johdon päälle, joka oli osittain näkyvissä katolta ja kulki seinänviertä pitkin sisällä olevaan laitteeseen.

Olin ihmetellyt jo aikaisemmin, miksi pääskyspariskunta lenteli räystään alle ja takaisin pitkä heinäkorsi nokassaan. Ne tekivät monia kierroksia edestakaisin. Oli jo heinäkuun puoliväli ja ihmettelin, olivatko pääskyset pesänrakennuspuuhissa. Pesää ei kyllä näkynyt missään, mutta innokkaasti ne lentelivät.

Mutta palatakseni hetkeen, kun pääskynen pysähtyi eteeni. Nostin katseeni lehdestä, jota olin lukemassa ja katsoimme toisiamme silmästä silmään. Pääskysellä oli paljon asiaa, sen pieni nokka kävi ja ilmoille tuli tulista tekstiä, niin sen tulkitsin. En uskaltanut liikahtaakaan, tuntui, että niin sydämensä pohjasta se minulle liversi. Tulipa sen puolisokin siihen viereen, ne olivat kuin yhteisellä asialla.

Kuuntelin hievahtamatta ja kun lopulta sain suun vuoron, sanoin rauhallisimmalla äänellä mitä osasin, että en halua heille pahaa, enkä ole ottanut heidän poikasiaan.  Jotenkin minulle tuli tunne, että heillä oli jokin hätä. Tovin siinä juttelin lintupariskunnalle ja ne istuivat, eikä niillä ollut enää mihinkään kiire. Lopuksi totesin vielä, että jos joku oli niiden pesän hävittänyt, ei heidän auttaisi muu kuin tehdä ensi kesänä uusi pesä.

Samalla tuo hetki puhutteli minua. Vaikka luonto on kaunis, tuhlaavainen, mutta samalla se voi olla julma ja armoton. Se ottaa ja antaa ja siihen on tyytyminen.  Joskus tutuu että ihmisenkin tulisi tyytyä vähempää, eikä aina olla vaatimassa lisää ja lisää. Miksi emme mekin voisi olla armahtavaisia itsellemme ja toisille. Tämä oli minulle kuin kirkastusvuori kokemus. Voi vain kysyä, mitä ne sellaiset ovat? Kuulostaa kaanaan kieleltä, jota ei ymmärrä, ellei ole vihkiytynyt asiaan. Mielestäni se oli välähdyksenomainen kokemus, joka näytti minulle, ikään kuin jonkin puolen Kristuksesta.   

Erja Vaarala-Saaranpää