Onko ihanaa maailmanmestaruuden jälkeenkin?

Katukuvaan ovat ilmestyneet sinivalkoiset huivit ja Suomi-paidat. Pohjolankatua kiekkaa ajavien kesäautojen syvyyksistä kuuluu bassovahvistuksella Ihanaa leijonat ihanaa. Suomi on voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, ja kansa on juhlassa mukana samanlaisella tarmolla kuin tuolloinkin.

Vuonna 1995 olin 6-vuotias. Hämärissä muistikuvissani tapahtumalla oli tuolloin suuri merkitys ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Etenkin luokan pojille maailmanmestaruus oli iso juhlan aihe. Huoltoasemilla jaettiin leijonatarroja, jollaisen minäkin liimasin kouluvihkooni. Laman ankeat muistumat jäivät taakse, kun voitiin pitkästä aikaa nauttia koko Suomen voitosta. Yksittäisten henkilöiden hankkimasta maailmanmestaruudesta tuli koko kansan voitto.

Samanlaista ihmisten henkistä yhdistymistä on ollut huomattavissa nytkin. Ihmiset ympäri maan, riippumatta katsantokannoista tai mielipide-eroista, kokoontuvat toreille ja aukioille viettämään yhteistä aikaa, yhteistä juhlaa. Juhlinnassa kaatuneet autetaan ylös yhteisvoimin, bussipysäkillä hymyillään tuntemattomille. Kaikille yhteiset henkiset perustukset ovat paljastuneet arkirutiinien ja erimielisyyksien lomasta.

Tällaista yhteisöllisyyttä toivoisi näkevänsä useamminkin. Juhlan, varsinkin julkisemman juhlan, yhteydessä lienee luonnollista, ettei ystävää unohdeta, mutta miksi arkena niin monet kulkevat ostoskassinsa kaataneen tai raskaita laukkuja vaivoin kantavan ihmisen ohi? Myönnän, että varsinkin kaukana asuvat ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa olevat ystävät ovat jääneet itseltäni välillä vähälle huomiolle. Ystäviä tulee tavoiteltua yhä useammin joko tekstiviestein tai netin välityksellä. Emme enää kokoonnu yhteiseen leffailtaan tai käy kahvilla pienessä, kotoisassa kahvilassa. Silti eri vaiheissa elämääni olen monesti miettinyt ja kaivannut unohtuneita ystäviäni. Läheisyyden tunne ei katoa mihinkään, vaikka välissä olisi vuosienkin hiljaisuus.

Jääkiekkohuuma pontimenani lähden tänään töistä, pysähdyn odottamaan suojatien vieressä seisovaa jalankulkijaa, tervehdin puolituttua ja hymyilen kaupan kassalle.

- Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija