Olen oppinut suurimman osan iltarukouksistani lapsena. Pyhäkoulussa ja kotona opittiin Isä meidän, ystäväperheen kanssa kesälomareissulla taas lausuttiin päivän päätteeksi uusi rukous, jossa rukoiltiin enkeleitä matkamme turvaksi. Lapsen rukoukset ovat sittemmin saaneet muuttua aikuiselämän ilojen ja surujen purkuväyläksi. Rukous tuo kiireiseen opiskelijaelämään kovin kaivattuja hiljaisia hetkiä.
Usein rukoilen tuttujen rukousten lisäksi myös vapaamuotoisemmin. Rukoukseen pääsee ihmisiä, joita en ole tavannut vuosiin ja jotka ovat unohtuneet elämän tuuliin. Myös rakkaat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät ovat rukouksissani kestosuosikkeja, mutta pyydän siunausta monesti koko maailmalle. Voin lausua rukoukset ääneen tai vain itsekseni omassa mielessäni. Voin keskustella Jumalan kanssa mistä vain ja niin purkaa mieltä askarruttavat asiat. Rukoillessa tiedän, ettei minulla ja rukouksen kuulijalla ole mihinkään kiire.
Rukouksen sanotaan olevan sydämen puhetta Jumalan kanssa. Kun avaa sydämensä rukouksessa, olo on höyhenenkevyt. Rukous pysäyttää arjen keskellä hiljentymään itselle kulloinkin merkittävien asioiden äärelle ja käsittelemään päivänpolttavia tapahtumia. Minun rukoukseni ei kysy aikaa tai paikkaa, vaan voin hiljentyä rukoukseen niin pitkällä, talvisella linja-automatkalla kuin ennen hankalaa pääsykoettakin. Rukoukseen ei tarvita Facebookia tai kynää ja paperia: se kuullaan hälystä huolimatta missä ja milloin tahansa.
– Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tähän voit jättää kirjoittajalle kommentteja, palautetta, huomioitavaa: