Onko ihanaa maailmanmestaruuden jälkeenkin?

Katukuvaan ovat ilmestyneet sinivalkoiset huivit ja Suomi-paidat. Pohjolankatua kiekkaa ajavien kesäautojen syvyyksistä kuuluu bassovahvistuksella Ihanaa leijonat ihanaa. Suomi on voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, ja kansa on juhlassa mukana samanlaisella tarmolla kuin tuolloinkin.

Vuonna 1995 olin 6-vuotias. Hämärissä muistikuvissani tapahtumalla oli tuolloin suuri merkitys ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Etenkin luokan pojille maailmanmestaruus oli iso juhlan aihe. Huoltoasemilla jaettiin leijonatarroja, jollaisen minäkin liimasin kouluvihkooni. Laman ankeat muistumat jäivät taakse, kun voitiin pitkästä aikaa nauttia koko Suomen voitosta. Yksittäisten henkilöiden hankkimasta maailmanmestaruudesta tuli koko kansan voitto.

Samanlaista ihmisten henkistä yhdistymistä on ollut huomattavissa nytkin. Ihmiset ympäri maan, riippumatta katsantokannoista tai mielipide-eroista, kokoontuvat toreille ja aukioille viettämään yhteistä aikaa, yhteistä juhlaa. Juhlinnassa kaatuneet autetaan ylös yhteisvoimin, bussipysäkillä hymyillään tuntemattomille. Kaikille yhteiset henkiset perustukset ovat paljastuneet arkirutiinien ja erimielisyyksien lomasta.

Tällaista yhteisöllisyyttä toivoisi näkevänsä useamminkin. Juhlan, varsinkin julkisemman juhlan, yhteydessä lienee luonnollista, ettei ystävää unohdeta, mutta miksi arkena niin monet kulkevat ostoskassinsa kaataneen tai raskaita laukkuja vaivoin kantavan ihmisen ohi? Myönnän, että varsinkin kaukana asuvat ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa olevat ystävät ovat jääneet itseltäni välillä vähälle huomiolle. Ystäviä tulee tavoiteltua yhä useammin joko tekstiviestein tai netin välityksellä. Emme enää kokoonnu yhteiseen leffailtaan tai käy kahvilla pienessä, kotoisassa kahvilassa. Silti eri vaiheissa elämääni olen monesti miettinyt ja kaivannut unohtuneita ystäviäni. Läheisyyden tunne ei katoa mihinkään, vaikka välissä olisi vuosienkin hiljaisuus.

Jääkiekkohuuma pontimenani lähden tänään töistä, pysähdyn odottamaan suojatien vieressä seisovaa jalankulkijaa, tervehdin puolituttua ja hymyilen kaupan kassalle.

- Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija

Anna meille enkeleitä

Olen oppinut suurimman osan iltarukouksistani lapsena. Pyhäkoulussa ja kotona opittiin Isä meidän, ystäväperheen kanssa kesälomareissulla taas lausuttiin päivän päätteeksi uusi rukous, jossa rukoiltiin enkeleitä matkamme turvaksi. Lapsen rukoukset ovat sittemmin saaneet muuttua aikuiselämän ilojen ja surujen purkuväyläksi. Rukous tuo kiireiseen opiskelijaelämään kovin kaivattuja hiljaisia hetkiä.

Usein rukoilen tuttujen rukousten lisäksi myös vapaamuotoisemmin. Rukoukseen pääsee ihmisiä, joita en ole tavannut vuosiin ja jotka ovat unohtuneet elämän tuuliin. Myös rakkaat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät ovat rukouksissani kestosuosikkeja, mutta pyydän siunausta monesti koko maailmalle. Voin lausua rukoukset ääneen tai vain itsekseni omassa mielessäni. Voin keskustella Jumalan kanssa mistä vain ja niin purkaa mieltä askarruttavat asiat. Rukoillessa tiedän, ettei minulla ja rukouksen kuulijalla ole mihinkään kiire.

Rukouksen sanotaan olevan sydämen puhetta Jumalan kanssa. Kun avaa sydämensä rukouksessa, olo on höyhenenkevyt. Rukous pysäyttää arjen keskellä hiljentymään itselle kulloinkin merkittävien asioiden äärelle ja käsittelemään päivänpolttavia tapahtumia. Minun rukoukseni ei kysy aikaa tai paikkaa, vaan voin hiljentyä rukoukseen niin pitkällä, talvisella linja-automatkalla kuin ennen hankalaa pääsykoettakin. Rukoukseen ei tarvita Facebookia tai kynää ja paperia: se kuullaan hälystä huolimatta missä ja milloin tahansa.

– Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija