Ovi aukeaa vanhuksen huoneeseen. Välittömästi vuoteesta kuuluu hätääntynyt ääni: "Älä jätä minua yksin!". Hoitaja menee lohduttaen vuoteen vierelle ja toteaa, että sairaalapappi on tullut käymään. Istumme tovin yhdessä. Muistelemme menneitä, veisaamme virren ja vanhus vastaanottaa Herran Pyhän Ehtoollisen. Saan olla hetken lievittämässä yksinäisyyden ikävää.
Yksinäisyydessä on jotakin sydäntä riipaisevaa. Kokemukseni mukaan vanhukset ovat yleensä tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Eräs vanhus muisteli lapsuuttaan, jolloin varattomat vanhukset saattoivat joutua kulkemaan talosta taloon armopaloja ja yösijaa pyytämässä. Hänellä oli kiitollinen mieli siitä, että nyt kaikilla on lämmintä, tarpeeksi ruokaa ja puhdas sänky. Hoitajat ovat kärsivällisiä ja ystävällisiä. Mutta sitten on se yksinäisyys!
Vaikka vanhoina aikona oli aineellista puutetta, kuitenkin toisia ihmisiä oli ympärillä: oli perheenjäseniä monessa sukupolvessa, oli sukulaisia ja naapureita. Nykyään monet vanhukset asuvat yksin aviopuolison kuoleman jälkeen kotonaan, hoitokodissa tai vanhainkodissa. En halua ihannoida menneitä aikoja, mutta mietin joskus, kuinka olisi mahdollista palata menneisyyden yhteisöllisyyteen. Voisivatko vanhuksemme asua pitempään lastensa kanssa seuraten eri-ikäisten perheenjäsenten elämänmenoa ja itsekin pysyä vielä elämässä kiinni ja tuntea olonsa turvalliseksi? Television Uusi päivä-sarja on myönteinen ohjelma siinä mielessä, että siinä isovanhemmat, tosin vielä nuorekkaat, ovat aktiivisesti mukana Haaviston perheen elämässä. Pitäkäämme vanhuksemme esillä, antakaamme heidän äänensä kuulua! Vanhusten kunnioittava kohtelu on meidän kaikkien yhteinen tehtävämme.
Seija Koivusalo, sairaalapastori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tähän voit jättää kirjoittajalle kommentteja, palautetta, huomioitavaa: