Älä jätä minua yksin!

Ovi aukeaa vanhuksen huoneeseen. Välittömästi vuoteesta kuuluu hätääntynyt ääni: "Älä jätä minua yksin!". Hoitaja menee lohduttaen vuoteen vierelle ja toteaa, että sairaalapappi on tullut käymään. Istumme tovin yhdessä. Muistelemme menneitä, veisaamme virren ja vanhus vastaanottaa Herran Pyhän Ehtoollisen. Saan olla hetken lievittämässä yksinäisyyden ikävää.

Yksinäisyydessä on jotakin sydäntä riipaisevaa. Kokemukseni mukaan vanhukset ovat yleensä tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Eräs vanhus muisteli lapsuuttaan, jolloin varattomat vanhukset saattoivat joutua kulkemaan talosta taloon armopaloja ja yösijaa pyytämässä. Hänellä oli kiitollinen mieli siitä, että nyt kaikilla on lämmintä, tarpeeksi ruokaa ja puhdas sänky. Hoitajat ovat kärsivällisiä ja ystävällisiä. Mutta sitten on se yksinäisyys!

Vaikka vanhoina aikona oli aineellista puutetta, kuitenkin toisia ihmisiä oli ympärillä: oli perheenjäseniä monessa sukupolvessa, oli sukulaisia ja naapureita. Nykyään monet vanhukset asuvat yksin aviopuolison kuoleman jälkeen kotonaan, hoitokodissa tai vanhainkodissa. En halua ihannoida menneitä aikoja, mutta mietin joskus, kuinka olisi mahdollista palata menneisyyden yhteisöllisyyteen. Voisivatko vanhuksemme asua pitempään lastensa kanssa seuraten eri-ikäisten perheenjäsenten elämänmenoa ja itsekin pysyä vielä elämässä kiinni ja tuntea olonsa turvalliseksi? Television Uusi päivä-sarja on myönteinen ohjelma siinä mielessä, että siinä isovanhemmat, tosin vielä nuorekkaat, ovat aktiivisesti mukana Haaviston perheen elämässä. Pitäkäämme vanhuksemme esillä, antakaamme heidän äänensä kuulua! Vanhusten kunnioittava kohtelu on meidän kaikkien yhteinen tehtävämme.
                                                                                
                       Seija Koivusalo, sairaalapastori

Viimeinenkö vuosikerta

Syksyllä allakoita tilatessa tuli sanottua, että seuraavaa en enää tilaakaan. Sallisen entiseksi rovastiksi kutsumalla alkaa tulla mittari täyteen. Virallinen päivämäärä on nykylaskelmien mukaan 1.6.2012. Siitä kun otetaan peruutusvaihteella säästövapaat ja lomat, niin taidetaan tulla ensimmäisen kuun puolelle mainittuna vuonna. Silloin aletaan katsella uusia suuntia.

Se myös merkitsee, että kesän kaksi rippikoulua alkavat olla niitä viimeisempiä siinä lajissa. Oman muistini mukaan en jää kauas seitsemästä kymmenestä. Täyttyykö luku, en ole varma.

Täytyypi tunnustaa, että väliin jo väsyttää, vaikka työ tuntuukin mielekkäältä. Tosin ihmettelen edelleen, että seurakunnalla on varaa papin palkalla pitää sihteerinä suuren osan työajasta. Jää se varsinainen rippikoulu- ja nuorisotyön kehittäminen sivuun. Minulla siihen ei tosin ole erityisiä koulutuksellisia valmiuksia, kun olen kouluttautunut raamattu- ja lähetysteologiaan. Nykyinen raamattuteologia tuntuu aikamoiselta saivartelulta, jossa taitaa monta kertaa unohtua tutkittavan aineiston perusluonne uskon ilmaisuna elävässä elämässä. Lukevat Paavaliakin aivan kuin Paavali olisi yrittänyt tohtoriksi Helsingin Yliopistossa!

Savolaiset tuntuvat kuitenkin jossain määrin tällaista peruspohjalaista ymmärtävän. Vaikka eteläpohjalainen työtoveri väittää, että minua on kuunneltava kuten savolaista!

Nenä kuitenkin jo haistelee ilmoja jostain päin isänmaata eläkeaikoja ajatellen. Sanovat lapset ja vaimo, että ollaan kaukana! Onpa tässä vielä hetki aikaa sitäkin pohtia.

Eteenpäin, sanoi ukko lumessa! Hiihtokelit aukeavat vielä kotiportilta.

rippikoulu Lauri

Ole hyvä. Ole arkienkeli.

Olenko minä hyvä? Minä niin tahtoisin olla hyvä. Olisi mukavaa, kun muutkin huomaisivat miten hyvä minä olen. Vai haluaisinko sittenkin, ettei kukaan vaan huomaisi mitä teen? Ainakin, jos saan jonkin leiman. Minuahan voidaan pitää höperönä, lapsellisena ja naivina. Sitä en ainakaan tahtoisi olla. Jokuhan voi käyttää minua hyväkseen, haluani auttaa ja haluani olla hyvä. Sehän tekee minusta naurettavan. Kukapa tahtoisi olla naurettava.

Mikä tekee ihmisestä hyvän? Joku on hyvä suustaan, joku hyvä ompelemaan. Missähän minä olisin hyvä? Ainakin minä olen hyvä nauramaan. Minä saatan nauraa ihan itsekseni. Siihen ei paljoa tarvita. Kun muistelee mitä päivällä sattui tai on kohdannut jonkun mielenkiintoisen ihmisen, se saa hymyilemään ihan itsekseenkin. Kieltämättä työssäni törmään päivittäin naurettaviin asioihin – välillä ehkä oikeampi reaktio olisi kyllä itkeminen – mutta kun minulle on annettu tämä naurun lahja. Vitsinkertoja minä en kyllä ole. Minä en ehkä ihmisenä ole hauska, mutta minä näen muissa huvittavia piirteitä. Olen huomannut, että se helpottaa elämää, tai sitten vaikeuttaa..

Voi, kun sitä oppisi ottamaan asiat oikealla tavalla. Vakavuutta vaativat asiat sopivalla vakavuudella ja hauskat asiat rennosti. Näin ei tulisi toimittua sopimattomasti eri tilanteissa. Joskus sitä huomaa tulleensa väärinymmärretyksi, oma käytös ei olekaan ollut sopivaa toisen näkökulmasta.

Oletteko nähneet sen mainoksen, jossa kerrotaan meidän suomalaisten olevan suorittaja kansaa? taitaa pitää paikkansa. Ainakin tässä hyvyys asiassa se tuntuu pitävän paikkansa. Moni hyvä asia jää tekemättä, mutta ajattelemme, että emme kuitenkaan osaa tarpeeksi hyvin.  Hyvänä olemisessa meidän kenties pitäisi ajatella vähemmän ja toimia enemmän. Tehdä se, mikä hyvältä tuntuu. Kokeilepa sitä! Käy yhteisvastuun sivuilla katsastamassa uusi paastokalenteri. Et varmasti voi sanoa, ettet pystyisi siihen paastoon. Jos et pysty, niin kannattaa jutella kaverin kanssa.

Anne Pulkka