Vapaaehtoisten vuosi

Vapaaehtoistyö on ollut teemana tänä vuonna koko Euroopassa. Teeman  tarkoitus on nostaa esille työn merkitys ja tärkeys, sekä arvostus ja kiitollisuus vapaaehtoisia kohtaan. Vuosi alkaa olla nyt loppupuolella. Tämä teema ei kuitenkaan ole projektityyppinen, jolla on alku ja myös loppu. Vaan se on prosessi, jolla on kyllä alku, mutta se voi jatkua kuinka kauan hyvänsä.  

On hyvä, että tällaisia teemoja nostetaan esille. Monet rohkaistuvat ajatuksesta ja lähtevät liikkeelle. Moni meistä kaipaa elämäänsä uusia virikkeitä ja uutta sisältöä. Meissä suomalaisissa sanotaan kuitenkin asuvan ns. vaatimattomuuden syvällä. Emme luota taitoihimme tai kykyymme oppia uutta ja jäämme usein istumaan kotisohvalle.  Kunpa joku kysyisi mukaan, kun itse ei tohdi lähteä?

Onhan siinä vapaaehtoistyössä myös oma ”vaaransa”, sillä se voi viedä mennessään. Työstä voi muodostua vuosiksi ja vuosikymmeniksi syvästi iloa ja elämän sisältöä antava asia. Kun, saa kokea tekemänsä työn merkityksen ja voi kokea auttavansa työllään lähimmäisiä lähellä ja kaukana.

Lähetystyö on yksi seurakunnan työaloista, jonka toiminnassa on vapaaehtoistyöllä valtava merkitys. Siihen perustuu meillä Iisalmessa valtaosin, kuinka paljon voimme antaa apua katulapsille, joita arvioidaan olevan maailmassa noin 200 miljoonaa tai pienille AIDS -orvoille, jotka eivät pääsisi orpokotiin ja selviäisi hengissä ilman apuamme tai omat nimikkolähettimme, jotka tekevät korvaamattoman tärkeää auttamistyötä eri puolilla maailmaa.

Iisalmen seurakunnan lähetystyön on sanottu olevan vapaaehtoistyön malliesimerkki ihan valtakunnan tasolla, tilastollisesti ja muutenkin. Lähetyskirpun toiminta on pyörinyt kohta uskomatonta 25 vuotta! Kirpputorit, joita on tätä nykyä kaksi, ovat avoinna maanantaista lauantaihin eli kuutena päivänä viikossa täysin vapaaehtoistyövoimin!!

Samoin ovat lähetysemäntämme, jotka valmistavat vuosittain tarjoilun n. sataan tilaisuuteen ja tapahtumaan!

Iloa ja kauneutta –käsityöpiirit antavat kättensä taidot lahjaksi ja tuloksena on taidokkaita ja ihania käsitöitä. Seurakuntatalossa ja Lippuniemessä toimivat naiset ja puutyöpiiriä pyörittävät ansiokkaasti miehet! Lähetyspiirien vetäjät, arpojen myyjät, elomyyjäisautojen kuljettajat ja kerääjät ym. tekevät kaikki arvokasta vapaaehtoistyötä.

”He kaikki ovat Jumalan ihmeitä, Jumalan työtovereita”, näin olen voinut todeta yli 20 vuoden ajan toimiessani lähetyssihteerinä täällä Iisalmessa. Meidän ihmisten tehtävä on kysyä ja houkutella mukaan uusia vapaaehtoisia, mutta liikkeelle paneva voima on kuitenkin yksin Jumala. Sillä vain Hän voi syvällä sisimmässä koskettaa, antaa halun ja intoa, iloa ja rakkautta, sekä uskollisuutta vapaaehtoistyöhön ja askareisiin.

Taivaan Isä siunatkoon kaikki vapaaehtoistyöntekijät ja heidän tekemänsä tärkeän auttamistyön!

IISALMEN SEURAKUNTA

Tuula Airaksinen, lähetyssihteeri

Vielä tämä ”ylämäki”

Talvella kirjoittelin viimeisestä vuosikerrasta rippikoulussa. Kesän rippikoulut olivat kohdallani aika tavanomaisia. Sääkin suosi verrattuna toisiin, jotka joutuivat viettämään sateisen viikon Iisaaressa.

Kesän lopulle ajoittuneen loman jälkeen alkoikin sitten tämä viimeinen ”ylämäki” kesästä kohti joulua. Rippikoulupapin kohdalle on tullut merkittävä helpotus, kun rinnalle on tullut nuorisotyönohjaaja, jonka kanssa on saanut yhdessä pähkäillä rippikoulujakoja ja muita rippikouluihin liittyviä käytännön järjestelyjä. Tämä varmaan huomattavasti helpottaa vahdinvaihtoa ensivuoden puolella. On saanut järjestellä asioita vain jäljessä tuleville. Alkaa jo tuntua jonkinlaista väljyyttä valjaissa.

Kieltämättä mielessä on pari vuosilukua, jotka muistuttavat kuluneesta. Keväällä pysähdyin matkalla Jordanin tuolla puolen Nebo-vuorella. Sieltä katsoin yli Jordanin ja mietin: Tänne se Mooses jäi neljänkymmenen vuoden matkanteon jälkeen ja totesi toisten jatkavan matkaa. Mielessä soi Katri Kososen laulu ”Kaunein maa”.

Mies Nebo-vuoren huipulta hän näkee kauniin maan.

Tuon pitkän matkan määränpään - ei sinne mennä saa.

On siunannut hän kansansa, sen kauan katsoo kulkua

On tehtävänsä täyttänyt. Sen antoi Herra Jumala

Syksyisen sunnuntain evankeliumi kertoi Betesdan lammikon tapahtumista. Tuo kertomus palautti mieleeni Cocagnakin laulun ”Ei Jumala jouten jää”. Parantunut laulaa siinä:

”Kolmekymmentäkahdeksan vuotta,

minä makasin paareilla suotta,

mutta Jeesus ratkaisi nyt,

että leponi on päättynyt.

Ei koskaan jouten Jumala jää.

Hänen työnsä ei pyhisin lakkaa,

vaan aina auttamaan ennättää.

Hän tänäänkin voimaansa antaa.”

Kun papiksivihkisestäni tulee 38 vuotta tammikuulla, olen jo viettämässä sitä jälkimmäistä lomaani. (Siitä tuntuu työnantajani nipistävän pari päivää arvellen varmaan, etten kuitenkaan viimeistä vuotta täydellä teholla ja laadulla palvele).Kuinkahan paljon siitä on ollut Betesdan miehen tavoin suotta. Ei sitä tarvitse minun tietää. Kuitenkaan Jumala ei jouten jää minunkaan jälkeeni. Me olemme väistyvä voimavara, jolle on uskottu tehtävä määräajaksi. On vain luotettava, että jälkeen tulevat vievät perinnön rikkaana ja tuoreena tuleville polville. Nykyään se varmaan kuuluisa sanoa: voimaannuttavana.

Lauri Mattila, viimeistä syksyä Iisalmen kappalaisen valjaissa

Kokemuksia Tuomasmessusta

”Siipemme katkee , ehtyy pieni elämä. Toivonsa hukkaa lapsi nälkäinen, ellemme murra yhteisestä leivästä vain toinen toisiamme siunaten.”  lauloin Tuomaskuoro ja minä mukana.  Koko päivän punaisena lankana omassa mielessäni oli ollut, että yksin ei kukaan selviä, eikä tarvitsekaan.

Työpaikoilla, kouluissa, kaveri- ja harrastusporukoissa vaihdamme ajatuksia, kerromme huolistamme ja iloistamme. Ihmiselle tuo jakaminen on tärkeää.  Jos minulla ei olisikaan yhtäkkiä ketään, kenen kanssa jakaisin arkisia asioitani, ilojani ja murheitani, olisin hukassa.

Silti välillä kaipaan myös yhteiseen ehtoollispöytään, yhdessä rukoilemaan, laulamaan ja tuomaan kiitosta elämästä, läheisistä, iloista ja jopa suruistakin.  Huomaan, etten myöskään ole yksin näiden asioideni kanssa.

Toivoisin, että Tuomasmessu ei jäisi Iisalmessa vain kokeilun asteelle, vaan sen toiminta saisi jatkua ja sinä ja minä voisimme löytää sieltä paikkamme.  ”Olkaamme samaa puolta veli veljelle, ja kulkekaamme yli rajojen. Olkaamme yhtä, luottakaamme Luojaamme vain toinen toisiamme siunaten.”

Kiitos teille kaikille, jotka olitte olleet suunnittelemassa ja valmistelemassa tätä messua.

Jos haluat, voit jättää omat kommenttisi Tuomasmessusta tämän blogikirjoituksen jatkoksi anonyyminä.

Erja Vaarala-Saarenpää
tiedottaja

AHNEUS - HELPPO PALA PURTAVAKSI

KUA:n kamppanja Nälkä - paha pala purtavaksi? kirvoitti minut vastakohtaisuuksien pohdintaan.

Olen viimeisten kuukausien aikana törmännyt ikäviin asioihin. Tuntuu, ettei meidän maailmassamme, täällä Suomen lintukodossa, enää osata arvostaa oikeita asioita. Nyt joku heti huudahtaa, että mikä lintukoto tämä muka on? Meillä on asiat huonosti, lama uhkaa ja peruspalvelut tökkivät; on työttömyyttä ja taloudellista ahdinkoa. Kai minä sen tiedän!

Ikävä asia, johon olen törmännyt, on ihmisen välinpitämättömyys. Läheisen kuollessa asiat saavat uudet mittasuhteet. Näin luulisi. Sitä joutuu miettimään, mikä on tärkeää. Muistot, niin hyvät kuin huonotkin, ottavat tilaa ja pakottavat meidät miettimään omaa suhdettamme kuolleeseen ja kenties vielä eläviinkin läheisiin. Mutta entäs, jos ei uskalla kohdata näitä tunteita? Ihminen keskittyy siihen mihin voi tarttua, kuten perintöön. Saiko joku muu enemmän kuin minä? Montako senttiä vainaja jätti? Miten pidetään hautajaiset mahdollisimman halvalla, että meille jää enemmän jaettavaa?  Voisiko hautakivessä säästää? Tai entäpä, jos vainaja rukka olikin varaton, vailla omaisia, jospa minusta tuleekin lähiomainen, joka joutuu järjestelemään, hautaamaan ja huolehtimaan. Jospa minä joudunkin maksamaan, kun muita ei ole! Yhteiskuntahan kyllä huolehtii vainajan mullan alle, mutta entäs ne loppuselvittelyt? Vaikka ei menisikään rahaa, niin aikaa kuitenkin. Valitettavasti törmään tällaisiin asenteisiin yhä useammin. Edes kuolema ei saa oravanpyörää pysähtymään, edes kuolema ei ravistele meitä ymmärtämään, että on asioita, joita ei voi tehdä kahta kertaa. Asiat voi tehdä vain kerran ja silloin ne on tehtävä oikein.

En suinkaan tarkoita, että mitä hienommat hautajaiset ulkoisesti, sitä parempi. Me tuhlaamme jo aivan liikaa. Asennetta minä tarkoitan. Täällä meillä on vara ahneuteen, taloudelliseen ahneuteen kuten myös tunteiden ahneuteen. Kaikki pitää tuntua kivalta.

Maailmassamme joka kuudes ihminen kärsii äärimmäisestä nälästä ja köyhyydestä. Nälänhädässä olevat ihmiset ovat kuoleman vaarassa. Meillä on varaa ahneuteen, onko meillä kykyä jakamiseen?


Anne Pulkka
Johtava diakoniaviranhaltija

Syyskuulumisia nuorisotyöstä

Pitkä ja kuuma kesä on takana päin. Akut ovat toivottavasti ladattu talvea varten. Syksy on aina kesästä luopumista. Joskus sitä ajattelin syksyä synkkänä ja masentavana ajanjaksona, mutta en välttämättä enään. Näen sen paremminkin mahdollisuutena. Mahdollisuutena kehittää itseäni, mahdollisuutena tutustua uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin.

Nuorisotyössä syksy on aika työntäyteistä aikaa. Talvitoiminta pitää saada pyörimään, etsitään kerhonohjaajia, säädetään kalentereja, mietitään jo tulevaa kesää ja rippikoulua. Normaaliin viikkotoimintaan kuuluu avoimet ovet ja nuortenillan Kellarilla, joitakin aamunavauksia,sähköpostikirjeenvaihtoa nuorten kanssa jne.

Isoskoulutus on alkanut ja mukana on 60 uutta innokasta nuorta oppimassa Raaamatusta, kristinuskosta, ryhmänhallinnasta ja itsestään jotain uutta. On hienoa, kun saa olla näköalapaikalla katsomassa sitä kehitystä, mikä nuoressa tapahtuu isoskoulutuksen aikana. Arasta ja hiljaisesta nuoresta puhkeaa päällisin puolin rohkea ryhmäänsä ohjaava nuori, iltaohjelmien kuningas.

Hiippakunnan nuorisotapahtuma, Pyhän eessä on mahtava mahdollisuus nuorille huomata, että samallalailla ajattelevia kristittyjänuoria on myös muualla. Mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toisten kanssa. Ohjelman järjestäjät ovat panostaneet ohjelmaan ja varmaan jokaiselle löytyy jotain mielenkiintoista ohjelmaa päivän aikaan. 

Oulu-gospel pyhäinpäivän aikana on rautaisannos suomalaista gosel-musiikkia pyhäinmerkeissä. Yhteiset konsertit, ruokailuhetket kaupungilla ja hiljentymiset iltakirkoissa ovat mitä parhainta nuorten kohtaamista.  

Syksyyni kuuluu myös perheretki Helsinkiin koulujen syysloman aikana. Bussilastillinen erikokoisia ja ikäisiä perheitä lähtee yhteiselle matkalle Helsinkiin. On hienoa saada tavata  myös vanhempia, joiden lasten ja nuorten kanssa on jo tehnyt töitä. On hienoa saada myös näitä aikuiskontakteja.

Eikö syksy olekin mahtavaa aikaa?

--

Kari Surma-aho

nuorisotyönohjaaja

Iisalmen seurakunta

Välähdyksiä lapsiperheen arjesta ja ajatuksista

Tämä viikon mittainen blogikirjoitus kertoo tavallisen töissä käyvän äidin ajatuksia arjesta sekä pienen tytön mietteitä tästä koko maailmasta.

Maanantai klo 16:55
Viikko alkoi kauniissa maanantaisäässä. Työpäivä meni nopeasti ja pian huomasi kellon olevan lasten päiväkodista hakemisen aika. Kuulumisten vaihto hoitopaikalla, kotiin ajelu, ruokaa ensin lapsille ja sitten vasta itselle. Mies tulisi kotiin vasta myöhemmällä. Maanantai olisi jo perinteeksi muodostunut jumppapäivä. No, katsotaan jaksanko. Tänään kaikki äänet kuulostavat jostain syystä harvinaisen koville. Muumit kajahtavat korvaa vähän liian suurella desipelillä. Yleensä talon äänet rauhoittuvat vasta esikoisen mentyä nukkumaan. Tulee tunne, että tekisi mieli hiljentyä hetkeksi. Keittiössä askarteleva neiti häärii innostuneena askartelutarvikkeiden kanssa. Kysyn häneltä mitä hiljentyminen hänen mielestään tarkoittaa. Vastaus tulee kuin totena: ”No sitä, että jos minä menen mörön suuhun, niin siellä on aika hiljaista”. Naurahdan. Lapsen silmin kaikki näyttää erilaiselle. Pitäisikö meidän aikuisten joskus vähän useammin ajatella asioita lasten tavoin? Vähemmän vakavasti. Jäin miettimään asiaa, ja pyydän lupaa liittyä askartelukerhoon pienimmän neitimme kanssa. Ajatukset jäävät hetkeksi narikkaan.

Tiistai klo 17:10
Esikoinen pohti päivällispöydässä, että milloinkahan ukki tulee käymään. Muistutin tytärtäni, että ukki oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Kerroin, että ukki oli mennyt taivaaseen ja hänellä oli siellä hyvä olla. Tyttö ihmetteli, että miksi taivaaseen voi mennä muttei tulla takaisin? Ryhdyin selittämään tätä hänelle, mutta sotkeuduin omiin sanoihini. Aihe oli selvästikin vaikea selittää. Niin, ehkä pienen lapsen on vaikea käsittää taivas ja ajatus sinne ”menemisestä”. Tuntui, että kuolemasta ja siitä, että kaikki me joskus täältä lähdetään ei ollut vaikea kertoa, mutta Jumalasta ja taivaasta ehkä enemmänkin. Keskustelumme päättyi siihen, kun tytär katseli ukin kuvaa ja sanoi: ”Minulla on ukki ikävä sinua”. Yhdyin hänen sanoihinsa, ja samalla huokasin helpotuksesta, että hän ei kysellyt enempää taivaaseen menosta. Päätin ottaa asiasta selvää seuraavaa kertaa varten.

Keskiviikko klo 16:45
Tänään tuntui, ettei aika riitä oikein mihinkään. Työpäivä tuli ja meni. Paljon asiaa, paljon muistettavaa. Ajatukset nollaantui töistä, kun käytin tytärtä lääkärissä. Ajatukset palautuivat takaisin lapsiin ja perheeseen. Illalla olisi vielä seuratoiminnan kokous. Se on kerran vuodessa, mutta tänään se tuntuu ylivoimaiselle. Tekisi mieli olla kotona lasten kanssa. Kysyin illalla esikoiselta, että mistä kiittäisimme Taivaan Isää tämän illan iltarukouksessa? Hän vastasi, että rukoillaan pikkusiskon luomen puolesta. Vastasin, että ”Kauniisti ajateltu”. Ja niin rukoilimme. Mieheni, minä ja toinen tyttäremme. Tuo hetki oli herkkä. Vajaa neljävuotias tyttäremme oli selvästikin kuullut keskustelumme nuoremman tyttäremme luomen hoidosta, ja siitä, että se hieman huolestutti meitä. Tuntui hyvälle ristiä kädet päivän päätteeksi.  

Torstai klo 21:45
Tänään tuntui taas olevan kiire joka paikkaan. Aamulla töihin ja töistä päiväkotiin hakemaan tyttöjä. Illalla väänsin vielä ruokaa lasten mentyä nukkumaan. Näin päivän päätteeksi herää kysymys: minne minulla oli kiire koko päivän? Ja ehkä vähän eilenkin. Jäin miettimään, että oliko kaikki kiire ihan aiheellista vai teemmekö itse kiireen? Asiaa hetken pohdittuani päädyin siihen, että kiire on yleensä itse aiheutettua. Kun mietin asiaa laajemmin, niin huomasin, että lapsilla ei yleensä ole kiire minnekään. Ainakaan meidän lapsilla J Kiire heille tulee meidän aikuisten kautta. Onko tässä yksi syy, että lapset yleensä huomioivat pienet asiat? Ne pienet ja tärkeät, jotka usein aikuisilta jäävät huomaamatta. Se kaunis syksyn lehti postilaatikon edessä tai se upea auringon lasku illalla. Pohdintaani ei taida olla oikeaa vastausta, mutta päätin alkaa tarkastelemaan omaa kiireyttäni. Onko se vältettävissä, jos asiaa oikein tarkastelen?

Perjantai klo 20:15
Viikko takana ja muutama vapaapäivä edessä. Alkuperäinen ajatus oli lähteä tänä viikonloppuna maakuntamatkailemaan, mutta suunnitelmat muuttuivat. Hyvä niin. Työteliään viikon jälkeen kiireetön koti-ilta perheen kanssa tuntui hyvälle.

Lauantai klo 9:19
Viikonloppuaamut on parhaita. Ei kiire minnekään, aamiainen yöpaitasillaan ja lapset iloisia kotona olemisesta. Hoitoon meneminen kun on myös pienelle kuin työpäivä. Tänään päätimme tehdä jotain hyvää ruokaa. Jotain, mihin saisi käyttää aikaa ja tehdä sitä yhdessä. Lupsin myös heti aamusta esikoiselle, että voisimme myös leipoa tänään. Näillä aamuilla ja hetkillä jaksaa uurastaa raskaatkin päivät.

Sunnuntai klo 19:00
Tänään vanhempi tyttäremme kävi ensimmäistä kertaa pyhäkoulussa. Tiedossa oli ns. askartelupyhis, jota odotettiin jo innolla. Neiti kertoikin, että häntä hieman jännitti tuo outo koulu. Pyhäkoulun opettaja oli tuttu, ja asiat tuntuivat painuvan pienen mieleen loogisesti. Asioita puhuttiin siten, että lapsi ymmärsi ne helposti. Nuo raamatun kertomukset olivat hyvää kertausta myös äidille, joka osallistui myös pyhäkouluhetkeen. Tuolla pienellä lastenjakkaralla istuessa mieleeni palautui omat pyhäkoulumuistot. Ne tuntuivat vieläkin ihanille ja ehkä tosiaan myös vähän jännittäville. Tuntui arvokkaalle antaa lapselle mahdollisuus vastaaviin muistoihin. 

Hanna Lehtonen

Tehkää muille niin kuin toivotte itsellenne tehtävän

Tämän päivän uutisissa kirjoitettiin siitä kuinka väkivalta, rasismi, vihapuheet, nimittely ja monen muunlainen kiusaaminen vähänkään eri ihonvärisiin ihmisiin on nostanut päätä myös täällä Iisalmessa. Olemme saaneet seurata valitettavasti samankaltaisia uutisia jo jonkin aikaa tiedotusvälineistä eri puolilta maatamme, mutta se kalahtaa usein vasta sitten kun ilmiöt tulevat lähelle omaa arkea.

Tapahtumat herättävät heti joukon kysymyksiä, mutta päällimmäiseksi kuitenkin jää yksi ainut sana MIKSI? Syitä voidaan pähkäillä ja arvuutella monista eri lähtökohdista, mutta aina jää kuitenkin se MIKSI? Joka tapauksessa en voi ymmärtää miksi ihonväri tai jokin muu ominaisuus ihmisessä tekisi toisesta ihmisestä arvottomamman. Olemmehan jokainen erilaisia ja ainutkertaisia ihmisiä, jollaista ei toista löydy maailmasta. Olemme samalla tavalla erilaisia ja samanlaisessa asemassa, olemme toistemme silmissä erilaisia.

Millä oikeudella voisin kieltää toista ihmistä kulkemasta samaa katua, osallistumasta messuun, menemästä kapakkaan tai yleensäkään olemaan siellä missä muutkin ihmiset. Toisen ihmisen kunnioittaminen samalla tavalla kuin itsenikin tulisi olla arkisia tekoja. Mietin miten minä haluaisin, että minua kohdeltaisiin kotona, työpaikalla, harrastuksissa, kadulla, koulussa missä vain liikun. Kukaan meistä ei halua pelätä, että meille huudellaan kadulla, uhkaillaan tai meidän koskemattomuutta loukataan.  On syytä miettiä, miten olen ihminen toiselle ihmiselle!

Erja Vaarala-Saarenpää

Kirkastusvuori kokemuksia

Istuinpa tässä päivänä kesäisenä mökin avoimella kuistilla. Annoin aistieni levätä, oli rauhallista, vesi väreile lämpimänä ja kutsuvana taempana ja linnut lentelivät pihan poikki. Yhtäkkiä lensi pääskynen eteeni  ja istahti televisioantennin johdon päälle, joka oli osittain näkyvissä katolta ja kulki seinänviertä pitkin sisällä olevaan laitteeseen.

Olin ihmetellyt jo aikaisemmin, miksi pääskyspariskunta lenteli räystään alle ja takaisin pitkä heinäkorsi nokassaan. Ne tekivät monia kierroksia edestakaisin. Oli jo heinäkuun puoliväli ja ihmettelin, olivatko pääskyset pesänrakennuspuuhissa. Pesää ei kyllä näkynyt missään, mutta innokkaasti ne lentelivät.

Mutta palatakseni hetkeen, kun pääskynen pysähtyi eteeni. Nostin katseeni lehdestä, jota olin lukemassa ja katsoimme toisiamme silmästä silmään. Pääskysellä oli paljon asiaa, sen pieni nokka kävi ja ilmoille tuli tulista tekstiä, niin sen tulkitsin. En uskaltanut liikahtaakaan, tuntui, että niin sydämensä pohjasta se minulle liversi. Tulipa sen puolisokin siihen viereen, ne olivat kuin yhteisellä asialla.

Kuuntelin hievahtamatta ja kun lopulta sain suun vuoron, sanoin rauhallisimmalla äänellä mitä osasin, että en halua heille pahaa, enkä ole ottanut heidän poikasiaan.  Jotenkin minulle tuli tunne, että heillä oli jokin hätä. Tovin siinä juttelin lintupariskunnalle ja ne istuivat, eikä niillä ollut enää mihinkään kiire. Lopuksi totesin vielä, että jos joku oli niiden pesän hävittänyt, ei heidän auttaisi muu kuin tehdä ensi kesänä uusi pesä.

Samalla tuo hetki puhutteli minua. Vaikka luonto on kaunis, tuhlaavainen, mutta samalla se voi olla julma ja armoton. Se ottaa ja antaa ja siihen on tyytyminen.  Joskus tutuu että ihmisenkin tulisi tyytyä vähempää, eikä aina olla vaatimassa lisää ja lisää. Miksi emme mekin voisi olla armahtavaisia itsellemme ja toisille. Tämä oli minulle kuin kirkastusvuori kokemus. Voi vain kysyä, mitä ne sellaiset ovat? Kuulostaa kaanaan kieleltä, jota ei ymmärrä, ellei ole vihkiytynyt asiaan. Mielestäni se oli välähdyksenomainen kokemus, joka näytti minulle, ikään kuin jonkin puolen Kristuksesta.   

Erja Vaarala-Saaranpää

Ripariblogi Iisaari 3 -rippikoululeiriltä

Iisaari 3 -riparilaiset

Iisaari 3 -rippikoululeirin riparilaiset kirjoittivat leiriajastaan riparipäiväkirjaan. Kukin ryhmä vuorollaan sai kirjoittaa päiväkirjaan pohdintojaan riparilta. 
Tutustu siis riparilaisten arkeen tässä!

Keskiviikko 29.6.

Tultiin saareen, ja laiva oli epävakaa tytöillä ja pojilla kyljellään. Mökeistä oli tappelua, mutta nyt on kaikki hyvin! Sitten syötiin betonipuuroa (= riisipuuro, toimituksen huomautus) ja nostimme kunnialla lipun. Sitten on ollut oppitunteja. Tauoilla on pelattu lentopalloa ja pingistä. Saari ja ilma on mukavia! Poikien mökki oli mukava niinkuin tyttöjenkin :) ja leiriolympialaisissa failattiin. Opiskeltiin vähän lisää, sitten syötiin perunoita ja lihapullakastiketta. Ja nyt melomaan!
Terveisin: Ryhmä 3

Torstai 30.6.
Eilen illalla saunoimme ja uimme. Iltaohjelmassa isoset esittivät täydellisiä sketsejä, mukaansatempaavia pelejä ja lauloimme fantastisia lauluja. Iltapala oli suussasulavan herkullinen! Sen jälkeen isoset tuudittivat meidät hempeillä lauluäänillään höyhensaarille. Kauneusunemme loppuivat kuitenkin lyhyeen klo 7.30, kun heräsimme kattilankansien paukkeeseen. Lipunnostossa lipputangolla oli erimielisyyksiä kanssamme. Loppupäivä kului rattoisasti syöden, laulaen ja opiskellen. ps. herkut on nyt syöty. 
Ryhmä 2

Perjantai 1.7.
Eilen oli hyvää ruokaa, jonka jälkeen toimittiin ryhmissä ja pojat pääsivät ensimmäisinä saunomaan. Tyttöjen saunavuorossa otimme löylykilpailuja ja lauloimme Maamme-laulua. Saunomisen jälkeen taas vaihteeksi syötiin, pelattiin pingistä ja tehtiin helmistä rannekoruja. Isosten iltaohjelmassa oli kuivia sketsejä ja kyllästymiseen asti laulettuja lauluja. Lipunlaskun jälkeen ja iltahartauden päätyttyä menimmekin sitten omiin mökkeihimme ja rupesimme nukkumaan. Tänä aamuna heräsimme helteeseen ja Jussin laimeaan herätykseen. Aamupäivä menikin oppitunneilla istuessa. Päivällä oli olympialaiset, jotka menivät meidän ryhmältä penkin alle. Läkähdyttävä iltapäivä aiheutti kaikille väsymystä ja pidimme pienen siestan sen kunniaksi. Ukkosta odotellessa... 
Ryhmä 1

Lauantai 2.7.

Koko päivän paistanut aurinko meni juuri pilveen. Eilisen illan vietimme iltanotskilla, jossa isoset pitivät iltaohjelmaa. Sen jälkeen paistoimme makkaraa ja vaahtokarkkeja. Lopuksi kuuntelimme Jussin iltahartauden. Tämä päivä on mennyt leirihäitä järjestellessä. Aamupäivän oppitunneille puhuimme Pyhästä Hengestä ja lounaan jälkeen vietimme leirijumiksen, jonka teemana oli pitkäperjantai. Iltapäivällä leiriolympialaiset, jonka teemana oli roskapussimuotinäytös. Isoset pitivät ryhmilleen raamiksen, jonka teemana oli rakkaus. Seuraavalla oppitunnilla aiheena oli seurusteluun liittyvät asiat. Ennen päivällistä meille jaettiin roolit leirihäihin. 
T: Ryhmä 5

Sunnuntai 3.7.
Lauantai-iltana oli vuorossa leirihäät. Milla ja Pete vihittiin leiriystäväksi ulkokirkossa. Kirkolta pari lähti limusiinilla juhlapaikkaan ja kuskina toimi Make. Puheiden jälkeen söimme juhla-aterian ja kakkua. Kakun jälkeen hääpari tanssi häävalssin. Juhlan lopuksi pelasimme perinteisiä hääleikkejä. Iltaohjelma koostui tuttuun tapaan sketseistä ja peleistä. Illalla käytiin suihkussa ja uimassa ja saimme tietää, että saadaan nukkua tunti pidempään. Seuraavan päivän oppitunnit koostuivat isosina toimimisesta, kerhonohjaajana toimimisesta ja musiikista. Seuraavana ohjelmassa oli vierailuaika, jonka kohokohta oli vanhempien ja kaverien saapuminen paikalle (tai heidän tuomat ruoat...). Jumis vierailijoiden kanssa oli ulkona ja sen jälkeen oli ryhmien esittely. Vierailijat saivat tutkia saarta ja sen jälkeen he lähtivät kotiin. 
T: Ryhmä 4

Maanantai 4.7.

Tänään on ollut mukava päivä. Vähän haikea olo, koska on viimeinen kokonainen leiripäivä. On ollut musiikkitunteja ja uimassakin ollaan käyty. Viimeiset leiriolympialaiset oli ja lajina isosvisa! Kokeen saimme tehdä onneksi ryhmissä ja se meni hyvin! Kohta saunaan ja nauttimaan viimeisestä illasta. Ryhmä 3

Tiistai 5.7.

Viimeisenä iltana nautittiin kerrassaan fantastisesta, ellei suorastaan täydellisestä iltaohjelmasta, jossa mahtavat isoset ja ohjaajat viihdyttivät taas kerran koko leiriporukkaa hulvattomilla ohjelmanumeroillaan. Hartauden päätteksi herkisteltiin koko porukalla leirin loppumisen ansiosta ja lattiat tulvivat kyyneleistä. Tiistai aamuna heräsimme siivoamaan ja pakkaamaan. Lähtiessämme saari jäi hohtamaan puhtauttaan. Risteiltyämme Iimeren halki Kulkurilla nautimme Metsäpirtillä taivaallisen lounaan jonka jälkeen yhdessä reippaasti lenkkeilimme kirkkoon konfirmaatioharjoitukseen. Viilattuamme konfirmaation kulun virheettömäksi kaikki pääsivät kotiin virkeinä jatkamaan juhlavalmisteluja.

Sunnuntai 10.7.
Konfirmaatiota vietettiin su 10.7.2011 hienossa Kustaa Aadolfin kirkossa. Konfirmaatiossa riparilaiset tunnustivat uskonsa yhdessä seurakunnan kanssa. Nyt nuorilla on oikeus mm. käydä itsenäisesti ehtoollisella ja toimia kummina. Yhteinen ripariurakka on ohi. Nyt on aika juhlia! Suuri kiitos kiitos Taivaan Isälle, että olit kanssamme riparin ajan!

Terveisin Iisaari 3 2011 riparilaiset, isoset ja ohjaajat.

Kuvia riparilta:

Leirille lähdettiin Metsäpirtin rannasta.

Leirihäät

Iltaohjelmaa

Vierailupäivänä leirijumiksessa

Lipunnosto

Päätös mukavalle riparileirille oli konfirmaatio

Kesätyö – elämyksiä työn ohessa

Jäätelökioskista kajahtaa iloinen ”Mitä saisi olla?”, kaupungin puistikoissa pörräävät ruohonleikkurit. Nuoret ovat palanneet jälleen kesätöihin, toiset entuudestaan tuttuihin työpaikkoihin, jotkut taas aivan uusille työmaille.

Omat kesätyöpaikat jäävät mieleen varsin hyvin – toiset jättävät kenties lähtemättömän vaikutuksen. Olen ollut kahtena kesänä puutarhatöissä hautausmaalla. Muistan, kuinka ihanaa oli päästä kesätöihin ulkoilmaan, avaran taivaan alle. Ensimmäiset päivät ovat aina opettelua, mutta kun oppii tuntemaan työvälineet, paikat ja ihmiset, kaikki alkaa sujua kuin itsestään.

Ensimmäinen hautausmaakesäni oli sateinen. Puhdistimme kurapuvuissa kivetystä kaatosateessa ja juttelimme muiden kesätyttöjen kanssa asioista maan ja taivaan välillä. Emme antaneet kaatosateen haitata, ja meistä syntyikin kuukauden aikana hyvin tiivis kaveriporukka. Kesätöiden loppuminen harmitti meitä kaikkia, sillä tiesimme, että pian arjen kiireet veisivät jokaisen meistä mukanaan. Niin tapahtui, mutta olemme silti aika ajoin toistemme kanssa yhteyksissä ja heilautamme kättä kaupungilla törmätessämme. Kuitenkaan mikään ei voi hävittää sen kesän antoisia muistoja sadepuvuista, kumppareista, kuralätäköistä, leikatun nurmen tuoksusta ja hautakivistä paljastuneista moninaisista kertomuksista. 

Toinen kesä oli helteinen, oikea auringonottajan unelma. Hautausmaalla ei tarvinnut palaa, sillä ikipuiden varjossa saattoi hengähtää hetken keskipäivän paahteesta. Ulkotöissä monet havittelivat juuri rusketusta, joka töiden lomassa tuli ikään kuin bonuksena. Toisena kesänä mietin, voiko työntekijälle parempaa miljöötä ollakaan: järvi liplatteli taustamusiikkina ja päivät pääksytysten saattoi ihastella hautausmaan kukkien väriloistoa. Vanhat kuuset soittivat hiljaista, harrasta musiikkiaan koko työpäivän ajan, kovalta ukkoselta mentiin piiloon suojasta parhaimpaan, kirkkoon.

Näin jälkeenpäin olenkin ajatellut, millaisia elämyksiä kesätyöt voivat tarjota. Ikävinä hetkinä voi palata ihanan kesätyön jättämien muistikuvien hellään huomaan. Opiskelija voi tulevan kesän kesätyötä pohdiskellessaan palata entisten kesätyömuisteloiden ääreen ja kenties löytää uudelleen jonkin unohtamansa vaihtoehdon. Jokaisen kesätyön jälkeen voi olla varma, että on monta kokemusta rikkaampi. Vaikka kouluttautuisikin korkealle ja täysin erilaiseen ammattiin kuin mitä nuo varhaiset kesätyöt ovat olleet, voi onneksi ainakin opiskeluajan kesinä halutessaan hakeutua entisiin, kultareunuksellisiin kesätyöpaikkoihin. Minulle kesätyöt ovat opettaneet, että uuden kokeileminen kannattaa aina – laajanäköisyyttä sitä vasta nykymaailmassa tarvitaankin.

-   Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija

Verestin vanhoja kesätyömuistoja hautausmaalla hautojen hoitopäivänä 7.6.2011.

Onko ihanaa maailmanmestaruuden jälkeenkin?

Katukuvaan ovat ilmestyneet sinivalkoiset huivit ja Suomi-paidat. Pohjolankatua kiekkaa ajavien kesäautojen syvyyksistä kuuluu bassovahvistuksella Ihanaa leijonat ihanaa. Suomi on voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, ja kansa on juhlassa mukana samanlaisella tarmolla kuin tuolloinkin.

Vuonna 1995 olin 6-vuotias. Hämärissä muistikuvissani tapahtumalla oli tuolloin suuri merkitys ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Etenkin luokan pojille maailmanmestaruus oli iso juhlan aihe. Huoltoasemilla jaettiin leijonatarroja, jollaisen minäkin liimasin kouluvihkooni. Laman ankeat muistumat jäivät taakse, kun voitiin pitkästä aikaa nauttia koko Suomen voitosta. Yksittäisten henkilöiden hankkimasta maailmanmestaruudesta tuli koko kansan voitto.

Samanlaista ihmisten henkistä yhdistymistä on ollut huomattavissa nytkin. Ihmiset ympäri maan, riippumatta katsantokannoista tai mielipide-eroista, kokoontuvat toreille ja aukioille viettämään yhteistä aikaa, yhteistä juhlaa. Juhlinnassa kaatuneet autetaan ylös yhteisvoimin, bussipysäkillä hymyillään tuntemattomille. Kaikille yhteiset henkiset perustukset ovat paljastuneet arkirutiinien ja erimielisyyksien lomasta.

Tällaista yhteisöllisyyttä toivoisi näkevänsä useamminkin. Juhlan, varsinkin julkisemman juhlan, yhteydessä lienee luonnollista, ettei ystävää unohdeta, mutta miksi arkena niin monet kulkevat ostoskassinsa kaataneen tai raskaita laukkuja vaivoin kantavan ihmisen ohi? Myönnän, että varsinkin kaukana asuvat ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa olevat ystävät ovat jääneet itseltäni välillä vähälle huomiolle. Ystäviä tulee tavoiteltua yhä useammin joko tekstiviestein tai netin välityksellä. Emme enää kokoonnu yhteiseen leffailtaan tai käy kahvilla pienessä, kotoisassa kahvilassa. Silti eri vaiheissa elämääni olen monesti miettinyt ja kaivannut unohtuneita ystäviäni. Läheisyyden tunne ei katoa mihinkään, vaikka välissä olisi vuosienkin hiljaisuus.

Jääkiekkohuuma pontimenani lähden tänään töistä, pysähdyn odottamaan suojatien vieressä seisovaa jalankulkijaa, tervehdin puolituttua ja hymyilen kaupan kassalle.

- Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija

Anna meille enkeleitä

Olen oppinut suurimman osan iltarukouksistani lapsena. Pyhäkoulussa ja kotona opittiin Isä meidän, ystäväperheen kanssa kesälomareissulla taas lausuttiin päivän päätteeksi uusi rukous, jossa rukoiltiin enkeleitä matkamme turvaksi. Lapsen rukoukset ovat sittemmin saaneet muuttua aikuiselämän ilojen ja surujen purkuväyläksi. Rukous tuo kiireiseen opiskelijaelämään kovin kaivattuja hiljaisia hetkiä.

Usein rukoilen tuttujen rukousten lisäksi myös vapaamuotoisemmin. Rukoukseen pääsee ihmisiä, joita en ole tavannut vuosiin ja jotka ovat unohtuneet elämän tuuliin. Myös rakkaat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät ovat rukouksissani kestosuosikkeja, mutta pyydän siunausta monesti koko maailmalle. Voin lausua rukoukset ääneen tai vain itsekseni omassa mielessäni. Voin keskustella Jumalan kanssa mistä vain ja niin purkaa mieltä askarruttavat asiat. Rukoillessa tiedän, ettei minulla ja rukouksen kuulijalla ole mihinkään kiire.

Rukouksen sanotaan olevan sydämen puhetta Jumalan kanssa. Kun avaa sydämensä rukouksessa, olo on höyhenenkevyt. Rukous pysäyttää arjen keskellä hiljentymään itselle kulloinkin merkittävien asioiden äärelle ja käsittelemään päivänpolttavia tapahtumia. Minun rukoukseni ei kysy aikaa tai paikkaa, vaan voin hiljentyä rukoukseen niin pitkällä, talvisella linja-automatkalla kuin ennen hankalaa pääsykoettakin. Rukoukseen ei tarvita Facebookia tai kynää ja paperia: se kuullaan hälystä huolimatta missä ja milloin tahansa.

– Anna-Mari Kettunen, työharjoittelija

Sieltä se pääsiäinen lähenee

Vesi tippuu räystäistä, linnut visertää ja kura roiskuu. Kevät on saapunut! Pian koittaa myös pääsiäinen ja on aika istuttaa raeruohot kasvamaan. Tänä vuonna pääsiäisen valmistelut ovat alkaneet seurakunnassamme jo viime vuoden puolella. Iso joukko seurakuntalaisia ja seurakuntamme työntekijöitä on valmistellut Ylös Jerusalemiin- pääsiäisvaellusta. Pian on huipennuksen aika ja näytökset alkavat 16.4. Tapahtumassa on helppo hiljentyä muistelemaan pääsiäisajan tapahtumia ja kokea oppaan johdolla matka, jonka Jeesuskin aikanaan kulki.

Ennen pääsiäisvaellusta haluan jakaa kanssanne pienen hiljentymishetken - tarinan, joka puhuttelee minua niin jouluna, kuin myös pääsiäisenä.

KOLME PUUTA

Kasvoipa kerran korkean mäen päällä kolme puuta, jotka haaveilivat siitä, mitä niistä tulisi isona.

-Minä haluan olla kaunis- oikea aarrearkku! sanoi ensimmäinen puu.

-Minäpä haluan purjehtia ulapoilla ja kuljettaa kuninkaita, sanoi toinen puu. Minusta tulee maailman vahvin laiva.

Kolmas pikkupuu sanoi:
-Minusta tulee maailman korkein puu! Kun ihmiset kohottavat katseensa minun, he näkevät taivaan ja muistavat Jumalan.

Vuodet kuluivat ja puut kasvoivat suuriksi. Eräänä päivänä mäelle kiipesi kolme puunhakkaajaa.

Ensimmäisen puunhakkaajan kirves heilahti, ja ensimmäinen puu kaatui. Toisen puunhakkaajan kirves heilahti ja toinen puu kaatui. Sitten heilahti kolmannen puunhakkaajan kirves ja kolmaskin puu kaatui.

Ensimmäinen puu ilahtui, kun puunhakkaaja vei sen puusepän verstaaseen. Mutta puuseppä ei tehnytkään siitä aarrearkkua, vaan eläinten ruokakaukalon. Toinen puu oli mielissään, kun puunhakkaaja vei sen veneveistämöön. Mutta tälläkään kertaa ei veistetty purjealusta, vaan vaatimaton kalastusvene. Ja kolmannen puun puunhakkaaja pilkkoi lankuiksi ja kasasi ne lautavarastoon.

Kului kauan aikaa. Puut olivat jo melkein unohtaneet haaveensa. Mutta eräänä yönä nuori äiti laski vastasyntyneen vauvansa eläinten kaukaloon ja suuri tähti hopeoi valollaan ensimmäisen puun. Silloin ensimmäinen puu tiesi, että sen sylissä lepäsi maailman suurin aarre.

Paljon myöhemin astui väsynyt kulkija kalastajaveneeseen ystäviensä kanssa. Pian nousi kova myrsky ja toinen puu vapisi pelosta. Se tiesi olevansa liian heikko. Matkamies nousi seisomaan, ojensi kätensä ja sanoi: "vaikene, ole hiljaa!" Ja silloin tuli tyyntä. Toinen puu käsitti, että se kuljetti taivaan ja maan Kuningasta.

Eräänä perjantaiaamuna kolmas puu havahtui siihen, että se vedettiin esiin lankkupinosta ja kannettiin mäelle. Se kuuli vihaisia huutoja. Se vapisi, kun sotilaat naulasivat siihen miehen käsistä ja jaloista. Se oli julmaa! Kolmas puu tunsi itsensä rumaksi ja runnelluksi.

Mutta sunnuntaiaamuna, kun aurinko nousi ja maa vavahteli kolmannen puun alla, se tajusi, että Jumalan rakkaus oli muuttanut kaiken. Se oli tehnyt ensimmäisestä puusta kauniin, toisesta vahvan  ja aina kun ihmiset katsoivat kolmatta puuta, he muistivat Jumalan.
-Amerikkalainen kansantarina-

Rauhaisaa pääsiäisen aikaa jokaiselle!


Virpi Jukarainen

Paastonaikaan

Vierastan missä tahansa elämän alueella suorittamista. En sano ettenkö tekisi niin itsekin käytännössä, mutta kuten sanottua. Tähän asti elämässäni erilaiset paastonaikaan liitetyt asiat, kuten esimerkiksi joistakin ruuista ja juomista kieltäytyminen ei ole saanut minua innostumaan. Olen elänyt normaalisti kuten ennenkin.

Jokin on kuitenkin muuttunut ja kimmokkeen sain eräästä kolumnista jonka luin eräästä seurakuntalehdestä. Siinä kirjoittaja totesi ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä tahansa ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa”.  Lausahdus nousee Roomalaiskirjeen yhdeksännen luvun pohjalta.  Minusta tuossa kuulosti olevan itua, sitä jotakin, jonka vuoksi viettää paastonaikaa.

Voin tunnustaa, että olen asettanut kyllä itselleni erään tavoitteen paastonajaksi. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vaikka olen heikko ja repsahtaisin tuossa tavoitteessani, ei se olisi kuitenkaan katastrofi.  Elämääni, uskoani, toivoani eikä mitään muutakaan olisi lastattu tuon suorittamisen perustalle. Perusta on jossakin muualla roomalaiskirjeen mukaan ja siitä syystä saan iloisin mielin kilvoitella ja vaikka suorittakin, jos ajattelen sen tuovan jotakin elämääni.

Erja Vaarala 

Kuva: Marjaana Tuovinen